Ihmisenä olemisen mysteeri on kiehtonut minua aina. Ainakin niin kauan mistä muistan ajatelleeni eli noin 5 -vuotiaasta. Opin lukemaan 5-vuotiaana. Mutta ennen tuota oivallusta kirjaimista ja sanoista hämmästelin olemustani: miten voin juosta, heilutella jalkojani istuessani, piirtää viivoja, joista tulee kirjaimia, jotka ymmärretään äänteinä.
Alle viisi vuotiaana on kyselyikä. Silloin haemme vastauksia, selitämme itse ja pyydämme muiden selityksiä maailmalle jota havainnoimme kaikilla aisteillamme. Otamme maailman hallintaan fyysisten aistiemme kautta.
Niille pohjautuu tieteemmekin. Opimme olemaan kyseenalaistamatta, lopetamme kyselemisen. Pohjaamme ymmärryksemme asioille, jotka voidaan selittää. Menetämme taianomaisuuden ja mystiikan näkemästämme maailmasta. Kokeminen kyselemättä leimataan alkukantaiseksi, pakanalliseksi. Sana joka tieteellisessä ajattelussa on leimattu negaatioilla. Uskonnon vaikutuksesta.
Elämme vaikutelmien, uskomusten varassa. Myös se tieteelliseksi itseään väittävä skeptikko, joka on unohtanut skeptismin määritelmän olla avoin kaikille mahdollisuuksille. Aina uudestaan, väittämättä mitään lopulliseksi totuudeksi.
