Elämässä tulee aikoja jolloin ei tiedä mitä tehdä, mihin päin pyrkiä elämässään.
Kulkee kuin sakeassa sumussa kun ympäristö ei tarjoa katseelle kiinnekohtaa.
Viittoina kulkusuunnalle toimii jo luodut raamit sekä vastuut elämässä.
Mutta poiketako valmiiksi viitoiteltulta tieltä? Poiketako kun lapset ovat omillaan
tai kun menettää työpaikkansa, terveytensä tai puolisonsa, jonka kanssa on jakanut
elämänsä.
Itselläni kuluneet pari vuotta ovat olleet erittäin haasteellisia. Ensin puolisoni oli kuolla ja valmistauduin pärjäämään jollakin lailla yksin. Sitten hän saikin määrittelemättömän jatkoajan elämälleen - palatako vanhaan suunnitelmaan vai ymmärtääkö itsensä uudella lailla. Sitten oma terveyteni alkoi pettää rankan elämän: 4 lasta kuudessa vuodessa, fyysisesti raskaita töitä parikymppisestä alkaen, puolisoni jatkuvat sairaalareissut ambulanssilla, seurauksena. Turvauduin julkiseen terveyden huoltoon, josta apu tuli 13 kuukautta hakemisen jälkeen eli en enää uskonut sieltä apua saavani vaan suunnittelin miten pärjään jatkossa. "Pisteenä iin päälle" verottaja vaati kuittini viime vuodelta nähtäväkseen. Voimavarojeni ollessa vähissä en pystynyt puolustautumaan vaan sain lisäveroja, joita maksoin vähistä säästöistäni.
Naiset suvuissani, niin isän kuin äitinikin puolelta, ovat olleet vahvoja ja kantaneet vastuunsa.
Veren perintö vai epigeenit ovat kannatelleet minua eteenpäin. Vaan pitäisikö poiketa
viitoitetulta tieltä?
