Kasvoin retkeilyyn isäni huomassa.
Hän oli oppinut erätaitoja vanhemmiltaan ja vanhemmilta sisaruksiltaan. Sekä itse retkeilemällä yksin tai kaverin kanssa. Hänelle yksin metsässä oleminen ei ollut pelottavaa.
Tärkeimpinä asiana hän painotti luonnon kunnioittamista ja kuuntelemista. Luonnossa piti kulkea aistit avoimina. Isän kanssa oli turvallista kulkea luonnossa minä vuoden tai vuorokauden aikana tahansa. Samalla hän jakoi tietämystään kertoen mitä ja miksi teki. Retkivarusteena meillä oli mitä mukanaan selässän jaksoi kantaa: puukko, pieni kirves, teltta, tulitikut, evästä ja ruuanlaitto- sekä kalastusvälineitä. Nykyajan mukavuuksina oli makuupussi ja muovi teltan päälle. Liikuimme veneellä ja jalkaisin.
Opin hänen kanssaan luottamaan malttiin ja neuvokkuuteen. Maalaisjärkeen. Maalaisjärjellä ja retkeily kokemuksistani johtuen olen seurannut ihmisten välinpitämättömyyttä luontoa kohtaan surulla ja pelolla. Retkeillessämme isän kanssa periaatteena oli, että kaikki mitä kannettiin metsään tuotiin myös pois. Paitsi ruoan syömisen lopputuotokset; ulosteet ja virtsa, jotka peiteltiin tuottamisen jälkeen.
Samoilla suuntaviitoilla olen asunut maalla ja hoitanut puutarhaa, käynyt metsästä keräämässä ruokaa, kalastanutkin. Sen verran kerätään, kalastetaan kuin itse (tai perhe) kulutetaankin. Olen käynyt maa- ja metsätalouskouluja oppiakseni tuottamaan myös muille ja saamaan elantoni maasta ja metsästä. Ruokaa isommallekin porukalle tuottaminen voi olla luontoa kunnioittavaa ja kuuntelevaa. Isän oppien mukaan, jos näin ei toimi niin se kostautuu, pahimmassa tapauksessa hengen menona.
